JÄTTILÄISMÄINEN PÄÄSIÄISRUOHO

Ajan joka päivä työmatkallani jättimäisen pääsiäisruohon ohi. Se on suorastaan mystinen ja epätodellinen näky pakkasen, kinosten ja tuiskun keskellä.


Lisäksi ruoholle ilmestyy usein keski-ikäistäkin naista viehtävä näky: piukoissa sporttivaatteissa iltapimeällä kirkkaasi valaistussa valokeilassa säntäilevä joukko nuoria atleetteja. Taitaa niillä olla pallokin, jonka perässä juoksevat keskenään kilpaa.

Luojalle kiitos tekonurmikentistä! Silmänilon lisäksi ne antavat toivoa, että kesä vielä joskus voittaa tämän arktisen hysterian.

EI TULLUT TULUSKUKKAROA - PITÄÄ HANKKIA UUSI KANGAS

Taitaa olla aika antaa väliaikatietoja mies minulle –projektin etenemisestä. Kirjoittelin ja tapailin mukavan hämeenlinnalaismiehen kanssa, kun viimeksi kerroin nettideittailukuulumisiani. Podin sitä, että hänellä on aikamoinen hoppu edetä suhteenpoikasesamme ja edessä oli syvällinen keskustelu tilanteesta.


Otsikko kertoo aika paljon.

Keskustelimme todella perin pohjin siitä, voidaanko tosiaan puhua yhteisestä tulevaisuudesta ja suunnitella vakavissaan yhteen muuttamista, kun kevyttä seurustelua on takana pari, kolme kuukautta. Hänen näkemyksensä oli kyllä, minun ei. Asumme sen verran kaukana toisistamme, vaikka hänen työnsä tuo miehen aika ajoin kotikulmilleni arkenakin, että omasta mielestäni suhteen juurille ei ole vielä kertynyt tarpeeksi muhevaa maaperää. Olen intuitiivinen ja impulsiivinenkin ihminen, mutta kouhkaaja en ole. Etsin ihan aidosti kestävää, hyvälle perustalle rakentuvaa ihmissuhdetta. Tavoitteenani on löytää sielukumppanini, jonka kanssa olen valmis jakamaan loppuelämäni. Olen niin itsenäinen ihminen, että kokeilut eivät jaksa innostaa,  ja ajatus nopeasta muutosta saman katon alle ja tutustuminen vasta sitten paremmin toiseen, tuntuu ahdistavalta. Niin se vain on. Hänelle puolestaan odottelu on merkki siitä, että kaikki osa-alueet eivät olekaan kohdallaan. Hän loukkaantui syvästi, kun pyysin, että jatkamme edelleen tutustelua viettämällä aikaa yhdessä aina kun se on mahdollista.

Asiaa hauduteltiin puolin ja toisin ja sovimme hakevamme kompromissia, johon molemmat voisivat hyvillä mielin sitoutua. Hän ei kuitenkaan pystynyt todellisuudessa perääntymään piiruakaan omasta näkemyksestään ja koin painostuksen jatkuvan. Harmi. Seksi sujui, meillä oli hauskaa, pidimme aika pitkälle samoista asioista ja tunsimme älyllistä vetoa toisiimme. Jouduin kuitenkin sanomaan, että valitan, minusta ei ole tähän. Haluan onnistua ja kolmessa kuukaudessa en ehtinyt päästä itseni kanssa varmuuteen siitä, mitä yhteisestä tulevaisuudelta voisi odottaa. Kiertoon on siis palautettu ihan mukava prinssi, mutta sielukumppanini hän ei kaikesta päätellen ollut.

Mies minulle –projektia pitää muutenkin vähän jarruttaa, siirryn maaliskuun alussa yllättäen uusiin haasteellisiin työtehtäviin. Move on, move on…