TÄSSÄ MENNÄÄN

No, niin! Neittideittailua takana reilu kuukausi ja pitää hieman summata Mies Minulle –projektin tilannetta ennen joulukiireitä.

Olen ollut itse aika lailla kiinni töissäni ja opiskelukiireissä, joten olen omaksunut passiivisen roolin nettideittailussa. En tee itse aloitteita, mutta viestejä, muita yhteydenottoja ja käyntejä sivullani on sitten yhteenvetokerran kertynyt uudet yli 800. Oikeastaan määrä kauhistuttaa, kyllä Suomessa on todella suuri määrä yksinäiseksi itsensä tuntevia, ihmissuhdetta kaipaavia – ja seikkailijoitakin. Ja tämä otos kattaa vain keski-ikäiset miehet ikähaarukassa 45-55. Minkähän verran yhteydenottoja saavat tv-kuuluttaja – tai säätyttökategorian naiset, itse en näihin enää yllä. Miehissä on toden totta ollut kaikenlaisia maan ja taivaan välillä, mutta joukosta on noussut joitakin mainiolta tuntuvia helmiä. Kaikille olen kuitenkin vastannut, osalle jatkaakseni juttua, osalle toivottaakseni kohteliaasti onnea etsinnöissä.

Ennakkokäsityksen syntyminen toisesta ihmisestä on, muuten, mielenkiintoinen ilmiö, jota joku voisi vaikka tutkia. Kun toisen kanssa kirjoittaa, saattaa satunnaisesti puhua puhelimessa, muotoutuva ennakkokuva kokemukseni mukaan osoittautuu kasvokkain ainakin jossain määrin vääräksi. Miten ja mistä ennakkokäsitys oikein muhiutuu? Omista kokemuksista? Entisistä ihmissuhteista? Puhe- tai kirjoitustavasta? Omista haaveista tai toiveista? Se on subjektiivinen asia. Joskus hämmästyy, miten ihmeessä toinen on voinut kuvata itseään niin kuin on tehnyt, livenä hänestä ei löydä ”luvattuja ” piirteitä. Taitaa olla niinkin, että sivun kirjoittaminen omasta persoonastaan on myöskin niin subjektiivinen asia, että ketään on vaikea syyttää totuuden venyttämisestä. Ehkä jokainen tulee alitajuntaisesti korostaneeksi liikaakin hyviä puoliaan ja kuvaa itseään sellaiseksi, jollainen haluaisi olla. Kieli on lisäksi erilainen väline eri ihmisille. Tarkoitamme ilmaisuillamme eri asioita ja ymmärrämme niitä pohjimmiltaan eri tavoin varsinkin kun kuvaamme jotain niin abstraktia kuin omia ominaisuuksiamme. Harvoista asioista voi kertoa yksiselitteisesti sentteinä ja kiloina. Mene ja tiedä, mikä muu asiaa tätä ennakkokuvahuomiota vielä selittää.

Miesjoukosta on seuloutunut tähän mennessä oululainen, mikkeliläinen, joensuulainen ja hämeenlinnalainen mies, jopa yksi pääkaupunkilainen, joiden kanssa olen viestitellyt enemmänkin. Heistä mikkeliläinen on jo mennyt siivilän läpi. Hän oli hauska supliikki mies, joka jutteli rentoutuneesti puhelimessa ja kirjoitteli kivoja viestejä ja tuntui, että meillä on paljon yhteistä. Hän kävi työasioissa kotipaikkakunnallani ja sovimme tapaamisen luokseni. Odottelin ruuan kanssa tunnin, kohta toisenkin saamatta mitään viestiä, ovesta tuli lopulta ihan mukava mies, mutta ei selitystä tai anteeksipyyntöä. Kun juttelimme, hän oli todella täynnä itseään, saavutuksiaan ja omaa egoaan. Mies sanoi ihan oikeasti, että kertoo mielellään seurassakin itsestään ja jos mahdollista, mikkiin. Jaaha, törmäsin näemmä selkeään narsistiin, josta selvittäydyin lyhyesti ja yksiselitteisesti eroon.

Toisaalta, en pidä miehessä myöskään liiasta jahkaamisesta. Naiset tuntevat varmasti miestyypin perässä vedettävä, joka on itselleni kauhistus. Oululaisen kanssa olen luultavasti nyt tullu tähän tilanneanalyysiin. Jonkinlainen ele pitäisi tehdä eteenpäin, mutta hän valittelee kiireitään ja matkan pituutta. Veikkaanpa, että olen hänessä törmännyt tietynlaiseen ammattideittaajaan. Viestit kulkevat, mutta osan mielestä on selvästi mukava pitää suhde kirjoittelun tasolla, se riittää. En itse luultavasti jaksa loputtomiin pelkkien kuulumisten vaihtamista, kirjoittaa mies sitten miten kivasti tahansa.

Katsotaan asioiden edistymistä ! Treffit on sovittu hämeenlinnalaisen kanssa välipäiviksi, muiden kanssa viestit kulkevat ja tutustumme. Tällä kokemuksella, siskot: ei muuta kuin verkot veteen. Jos ei muuta, niin ainakin tällainen pieni vipinä pitää virkeänä.

KARILLA

Karilla-otsikon voi ymmärtää monella tapaa. Itselläni otsikkoon kätkeytyy sanaleikki. Se on elämässäni mukana kulkenut pulmallinen solmu, tietyllä tavalla loppuun katsomatta jäänyt mahdollisuus ja samalla onnellinen sattuma -  ihminen, jonka olisin halunnut todella oppia tuntemaan, mutta tiemme ovat vieneet useita kertoja eri suuntiin.

Erostani tulee kohta vuosikymmen. Kun aikanaan uskaltauduin aloittelemaan uuden ihmissuhteen etsintää, kokeilin nettiä ja törmäsin häneen, upeaan mieheen, jonka kanssa koin ihan aitoa hengenheimolaisuutta. Pidimme samoista asioista, kommunikointi sujui, hänen olemuksensa viehätti ja nautin hänen huumorintajustaan. Päätimme tavata. Matkustin hänen kotikaupunkiinsa ja vietimme hienon vuorokauden yhdessä. Mikä sitten meni vikaan? Olen miettinyt asiaa jälkeen päin paljon. Itse taisin olla niin noviisi nettideittailun maailmassa ja itsetuntoni eron jälkeen sen verran kolhiintunut, että minua siinä tilanteessa loukkasi ja epäilytti hänen yllättäen esiin tullut yhteydenpitonsa samaan aikaan muihinkin naisiin. Nyt kokeneena nettideittailijana ymmärrän asian. En halunnut aikoinaan jäädä kilpailemaan hänestä, vaikka hän tuntuikin niin omalta. Hän järkytti maailmaani, mutta en saanut häntä, konkaria, tuntemaan samoin. Tapasimme vielä pari kertaa, rakastuin, mutta juttu jäi siihen. Hänellä oli toinen nainen jo siinä vaiheessa toisaalla. Podin asiaa varmasti vuoden verran, vaikka lopetimme yhteydenpidon yhteisymmärryksessä.

Kului muutama vuosi ja syystä, jota en oikein enää muista, sain häneltä uuden yhteydenoton. Olin puolestani siinä vaiheessa vakaassa seurustelusuhteessa, hän taas vapaa. Oli erikoista ja  hienoa, että jatkoimme keskustelussamme siitä, mihin olimme aikanaan jääneet. Hän on todella harvinaisella tavalla kommunikoiva mies. Yhteydenpito katkesi jälleen muihin ihmissuhteisiimme, mutta hän löysi minut Facebookista tänä syksynä viiden vuoden tauon jälkeen.

Nyt tilanne on se, että minä olen vapaa, hän suhteessa. Olemme osanneet olla uskomattoman eriaikaiset! Siitä huolimatta alitajuntani on toiminut koko näiden vuosien  ajan niin, että tiedostan, miten tärkeältä, arvokkaalta ja omalta ihmiseltä hän tuntuu. Olemme aina kunnioittaneet toistemme suhteita ja yhteydenpito on siksi taas hiipunut. Kunnioituksesta en itse sano tiettyjä asioita ääneen, kerro hänelle suoraan, mitä ajattelen, millaisia tunteita minulla häntä kohtaan on. Uskon hänen siitä huolimatta tietävän, kuinka erityinen hän minulle on.

Olemme tavanneet kasvokkain viimeksi yli kahdeksan vuotta sitten ja ehkä on hyvä, ettemme tapaakaan. Varjelen tällä tavalla omaa sydäntäni suruilta, torjutuksi tulemiselta ja vaalin sitä kuvaa, joka minulle hänestä on muodostunut. Samaan aikaan on läsnä kipeä pelko siitä, että mitä jos hän onkin elämäni vastakappale ja sielukumppanini, mahdollisuuteni onneen, jota en vain  saa tavoitella. Tarvitaanko elämässä tällaista saavuttamatonta, vaalittavaa ihmissuhdetta johonkin tarkoitukseen? Vai pitääkö saavuttamaton tietyllä tavalla elossa tuntumaa siihen, että osaan edelleen rakastaa?