KARILLA

Karilla-otsikon voi ymmärtää monella tapaa. Itselläni otsikkoon kätkeytyy sanaleikki. Se on elämässäni mukana kulkenut pulmallinen solmu, tietyllä tavalla loppuun katsomatta jäänyt mahdollisuus ja samalla onnellinen sattuma -  ihminen, jonka olisin halunnut todella oppia tuntemaan, mutta tiemme ovat vieneet useita kertoja eri suuntiin.

Erostani tulee kohta vuosikymmen. Kun aikanaan uskaltauduin aloittelemaan uuden ihmissuhteen etsintää, kokeilin nettiä ja törmäsin häneen, upeaan mieheen, jonka kanssa koin ihan aitoa hengenheimolaisuutta. Pidimme samoista asioista, kommunikointi sujui, hänen olemuksensa viehätti ja nautin hänen huumorintajustaan. Päätimme tavata. Matkustin hänen kotikaupunkiinsa ja vietimme hienon vuorokauden yhdessä. Mikä sitten meni vikaan? Olen miettinyt asiaa jälkeen päin paljon. Itse taisin olla niin noviisi nettideittailun maailmassa ja itsetuntoni eron jälkeen sen verran kolhiintunut, että minua siinä tilanteessa loukkasi ja epäilytti hänen yllättäen esiin tullut yhteydenpitonsa samaan aikaan muihinkin naisiin. Nyt kokeneena nettideittailijana ymmärrän asian. En halunnut aikoinaan jäädä kilpailemaan hänestä, vaikka hän tuntuikin niin omalta. Hän järkytti maailmaani, mutta en saanut häntä, konkaria, tuntemaan samoin. Tapasimme vielä pari kertaa, rakastuin, mutta juttu jäi siihen. Hänellä oli toinen nainen jo siinä vaiheessa toisaalla. Podin asiaa varmasti vuoden verran, vaikka lopetimme yhteydenpidon yhteisymmärryksessä.

Kului muutama vuosi ja syystä, jota en oikein enää muista, sain häneltä uuden yhteydenoton. Olin puolestani siinä vaiheessa vakaassa seurustelusuhteessa, hän taas vapaa. Oli erikoista ja  hienoa, että jatkoimme keskustelussamme siitä, mihin olimme aikanaan jääneet. Hän on todella harvinaisella tavalla kommunikoiva mies. Yhteydenpito katkesi jälleen muihin ihmissuhteisiimme, mutta hän löysi minut Facebookista tänä syksynä viiden vuoden tauon jälkeen.

Nyt tilanne on se, että minä olen vapaa, hän suhteessa. Olemme osanneet olla uskomattoman eriaikaiset! Siitä huolimatta alitajuntani on toiminut koko näiden vuosien  ajan niin, että tiedostan, miten tärkeältä, arvokkaalta ja omalta ihmiseltä hän tuntuu. Olemme aina kunnioittaneet toistemme suhteita ja yhteydenpito on siksi taas hiipunut. Kunnioituksesta en itse sano tiettyjä asioita ääneen, kerro hänelle suoraan, mitä ajattelen, millaisia tunteita minulla häntä kohtaan on. Uskon hänen siitä huolimatta tietävän, kuinka erityinen hän minulle on.

Olemme tavanneet kasvokkain viimeksi yli kahdeksan vuotta sitten ja ehkä on hyvä, ettemme tapaakaan. Varjelen tällä tavalla omaa sydäntäni suruilta, torjutuksi tulemiselta ja vaalin sitä kuvaa, joka minulle hänestä on muodostunut. Samaan aikaan on läsnä kipeä pelko siitä, että mitä jos hän onkin elämäni vastakappale ja sielukumppanini, mahdollisuuteni onneen, jota en vain  saa tavoitella. Tarvitaanko elämässä tällaista saavuttamatonta, vaalittavaa ihmissuhdetta johonkin tarkoitukseen? Vai pitääkö saavuttamaton tietyllä tavalla elossa tuntumaa siihen, että osaan edelleen rakastaa?