JÄTTILÄISMÄINEN PÄÄSIÄISRUOHO

Ajan joka päivä työmatkallani jättimäisen pääsiäisruohon ohi. Se on suorastaan mystinen ja epätodellinen näky pakkasen, kinosten ja tuiskun keskellä.


Lisäksi ruoholle ilmestyy usein keski-ikäistäkin naista viehtävä näky: piukoissa sporttivaatteissa iltapimeällä kirkkaasi valaistussa valokeilassa säntäilevä joukko nuoria atleetteja. Taitaa niillä olla pallokin, jonka perässä juoksevat keskenään kilpaa.

Luojalle kiitos tekonurmikentistä! Silmänilon lisäksi ne antavat toivoa, että kesä vielä joskus voittaa tämän arktisen hysterian.

EI TULLUT TULUSKUKKAROA - PITÄÄ HANKKIA UUSI KANGAS

Taitaa olla aika antaa väliaikatietoja mies minulle –projektin etenemisestä. Kirjoittelin ja tapailin mukavan hämeenlinnalaismiehen kanssa, kun viimeksi kerroin nettideittailukuulumisiani. Podin sitä, että hänellä on aikamoinen hoppu edetä suhteenpoikasesamme ja edessä oli syvällinen keskustelu tilanteesta.


Otsikko kertoo aika paljon.

Keskustelimme todella perin pohjin siitä, voidaanko tosiaan puhua yhteisestä tulevaisuudesta ja suunnitella vakavissaan yhteen muuttamista, kun kevyttä seurustelua on takana pari, kolme kuukautta. Hänen näkemyksensä oli kyllä, minun ei. Asumme sen verran kaukana toisistamme, vaikka hänen työnsä tuo miehen aika ajoin kotikulmilleni arkenakin, että omasta mielestäni suhteen juurille ei ole vielä kertynyt tarpeeksi muhevaa maaperää. Olen intuitiivinen ja impulsiivinenkin ihminen, mutta kouhkaaja en ole. Etsin ihan aidosti kestävää, hyvälle perustalle rakentuvaa ihmissuhdetta. Tavoitteenani on löytää sielukumppanini, jonka kanssa olen valmis jakamaan loppuelämäni. Olen niin itsenäinen ihminen, että kokeilut eivät jaksa innostaa,  ja ajatus nopeasta muutosta saman katon alle ja tutustuminen vasta sitten paremmin toiseen, tuntuu ahdistavalta. Niin se vain on. Hänelle puolestaan odottelu on merkki siitä, että kaikki osa-alueet eivät olekaan kohdallaan. Hän loukkaantui syvästi, kun pyysin, että jatkamme edelleen tutustelua viettämällä aikaa yhdessä aina kun se on mahdollista.

Asiaa hauduteltiin puolin ja toisin ja sovimme hakevamme kompromissia, johon molemmat voisivat hyvillä mielin sitoutua. Hän ei kuitenkaan pystynyt todellisuudessa perääntymään piiruakaan omasta näkemyksestään ja koin painostuksen jatkuvan. Harmi. Seksi sujui, meillä oli hauskaa, pidimme aika pitkälle samoista asioista ja tunsimme älyllistä vetoa toisiimme. Jouduin kuitenkin sanomaan, että valitan, minusta ei ole tähän. Haluan onnistua ja kolmessa kuukaudessa en ehtinyt päästä itseni kanssa varmuuteen siitä, mitä yhteisestä tulevaisuudelta voisi odottaa. Kiertoon on siis palautettu ihan mukava prinssi, mutta sielukumppanini hän ei kaikesta päätellen ollut.

Mies minulle –projektia pitää muutenkin vähän jarruttaa, siirryn maaliskuun alussa yllättäen uusiin haasteellisiin työtehtäviin. Move on, move on…

PAHA ÄITIPUOLIEHDOKAS LUIKERTELEE ISÄN ELÄMÄÄN - Erään suhteen anatomia

Viikonloppu on mennyt terapoidessa hyvää ystävää. Hän tapasi syksyllä kivan miehen ja kaksi pitkään yksin avioeron jälkeen yksin ollutta löysi toisensa. Molemmat ovat itsellisiä, hyvin toimeentulevia, samoja asioita harrastavia ja arvostavia aikuisia. Ainoa, mitä ystävättäreni oli luukausien aikana hieman kummeksunut oli se, ettei mies halunnut kertoa mitään seurustelusta äitinsä luona pääosin asuville aikuistuville lapsille. Joulukuussa mies sitten lopulta teki niin ja helvetti pääsi irralleen.


Täysi-ikäinen tytär muutti isänsä luo ja ystävättäreni ei ollut enää tervetullut miehen kotiin. No, tapaamisia jatkettiin ystävättäreni kotona. Kun isä kertoi menevänsä naisystävänsä luo, tytär aloitti puhelinrallin. Soitti vartin välein isälleen kunnes isä palasi kotiin. Jos mies jäi yöksi, tytär hälytti hänet aina kotiin jonkin huolen varjolla. Tyttärelle alkoi ilmetä ongelmia kaverisuhteissa ja koulussa ja isän piti pysyä kotona niitä selvittelemässä.

Kun rumbaa oli kulunut kuusi viikkoa, ystävättäreni sai lopulta miehen keskustelemaan tilanteesta. Ystävättäreni pyysi saada tulla esittäytymään tyttärelle, jotta tämä näkisi, ettei hän ole mitenkään vaarallinen tai uhka tyttärelle. Ei käynyt. Ystävättäreni kysyi, voisiko mies keskustella lastensa kanssa tilanteesta ja kysyä, miksi kuusi vuotta yksin olleen isän seurustelu tuntui niin pahalta. Isä sanoi, ettei voi tehdä sellaista. Tytär kirjoittaa keväällä ylioppilaaksi ja hänen henkistä tasapainoaan ei saa järkyttää. Mies rukoili, että ystävättäreni ei loukkaantuisi tilanteesta ja seurustelu voisi jatkua. Ystävättäreni selitti, ettei siitä ollut kysymys. Kasvatusalan ammattilaisena hän ymmärsi tilanteen, mutta jos se oli tabu, puhumaton asia, suhteen ennuste olisi erittäin huono ja viestittäisi nuorille, että isä myöntää olevansa tekemässä jotain luvatonta ja pahaa. Asia jäisi ikuisesti hiertämään suhteita.

Arvaat varmaan lopputuloksen. Ystävättäreni teki raskain sydämin lopun hyvin alkaneesta suhteesta, jollaisia viittä kymppiä lähestyvälle naiselle ei ole liiemmin tarjolla. Tilanne oli niin mutkikas, että hän pyysi minua kirjoittamaan tilanteestaan ja kysymään, onko joku blogiani lukeva ollut samanlaisessa tilanteessa. Onko vastaavaan tilanteeseen löytynyt jokin rakentava ratkaisu?

En osannut tilanteessa sanoa, oliko ratkaisu oikea. Ymmärrän häntä. Olen itse kokenut pitkässä seurustelusuhteessa sen, etteivät teinit ole hyväksyneet minua. Teimme lasten isän kanssa ratkaisun, että tapaamme silloin kun lapsia ei ole paikalla – puolin tai toisin. Se merkitsi sitä, että suhde oli alusta pitäen tuomittu pysymään kevyenä. Paria meistä ei voinut tulla koko kuuden ja puolen vuoden aikana. Suhteen perusta romahti, kun koin tulleeni rajatuksi ulos merkittävästä osata miesystäväni elämää. Itsekin lähden siitä, että mitä pienempiä lapset uusiosuhteessa ovat, sitä enemmän heidän tarpeensa voivat ”sanella”. Mutta mihin asti lasten valta vanhempiensa tekemisiin ulottuu?

YMPÄRI KÄYDÄÄN JA YHTEEN TULLAAN - vuoroviikkovanhemmuudesta

Olen ollut vuoden verran opiskelun takia varhaisteinin vuoroviikkovanhempi. Minulla on vankka kokemus myös perinteisestä lähihuoltajuudesta, yhdeksän vuotta mentiin viikot kotona ja joka toinen viikonloppu isällä –järjestelmällä. Uuteen systeemiin tottuminen vei aikansa, mutta rankka vaikka mieluinen opiskelu työn ohessa on vaatinut veronsa ja ilman tätä järjestelyä olisi ollut varmasti pakko keskeyttää opinnot. Suhtauduin järjestelyyn etukäteen varsin ennakkoluuloisesti, mutta poikani on jo sen verran iso, että suuria mutkia ei ole ilmaantunut.


En tiedä olenko tullut itsekkääksi, mutta ajatellen mies minulle –projektiani, tämä järjestely tekee myös sen mahdolliseksi. Seurusteluun ja miehien tapaamiseen saati suhteen pystyttämiseen ei juuri ollut aikaa perinteisessä viikonloppu-systeemissä. En halunnut pikkupoikavuosina turvautua lapsenvahteihin kuin hätätapauksessa ja mahdoton yhtälö oli valmis. Ihmettelen nyt jälkeenpäin, että ylipäätään sain pysymään lähes seitsemän vuoden väljän seurustelusuhteeni kasassa tuossa tilanteessa. Nyt aikaa on joka toinen viikonloppu ja arki mukaan. Ruhtinaallista itse asiassa! Kun vapaaviikosta lohkoo työn, opiskelun, harrastukset ja levon, tällä systeemillä aikaa, energiaa ja halua jää vielä seurusteluunkin. Ei paha ja yhä paranee. Opiskelu loppuu toukokuussa ja sittenhän olen mitä parhain vaihtoehto seurusteluun. Mies saa säilyttää osan vapauttaan, mutta voin antaa hänelle joka toinen viikko jakamattoman huomioni. Yksinhuoltajaäiti voi parisuhdemielessä ollakin aika hyvä vaihtoehto, vai mitä? Missä ydinperheessä puoliso voi keskittyä siippaansa näinkään paljon?

Nettideittailussa olen törmännyt siihen, että osa miehistä vierastaa sitä, ettei poikani ole jo aikuinen. Elämä nyt vain on mennyt näin ja missään tapauksessa en luopuisi tuosta kanssani 12 vuotta asuneesta ”poikamiehestä”. Hän on elämäni tärkein ihmissuhde ja muun on toimittava hänen hyvinvointinsa ehdoilla.

ÄLÄHÄN HÄTTÄILE

Nettideittikuulumisia ja  ihmettelyä tällä kertaa.


Kerroin taannoin tutustuneeni kivanoloiseen mieheen ja tapaavani hänet joulun ja uuden vuoden välipäivinä. Näin tapahtui. Mies teki minuun oikein hyvän vaikutuksen ja vietimme erittäin mukavan päivän tutustuen ja jutellen. Yhteydenpito on jatkunut sen jälkeen tiiviinä, olemme tapailleet toisiamme viikonloppuisin ja joskus miehen liikkuvan työn takia viikollakin. Kivaa värinää on ilmassa. Saan herttaisia viestejä, meillä on keskinäistä hyvää fyysistä vetovoimaa, jaettavia asioita ja viihdymme toistemme seurassa. Tunnen, että tässä on ihan oikeasti aineksia.

Ainoa ilmaantunut ongelma on, että mies on alkanut puhua yhteisestä elämästä, yhteisen asunnon hankkimisesta ja kotiutumisesta samalle paikkakunnalle. Olemme tunteneet kasvokkain vajaan kuukauden, viestien välityksellä kuukauden pidempään. Ei veljet. Olen kauniisti sanonut, että tunnen vetoa häneen ja haluan jatkaa tutustumista. Muut suunnitelmat tässä vaiheessa ovat ennenaikaisia. Mies viestittää puolestaan tuskastumista. Suhteen pitäisi edetä.

Mistä oikein voi olla kysymys? Elättäjää hän ei tarvitse, elämän kuviot, pysyvä työ ja koti ovat kunnossa. Siivoojaa tai lastenhoitajaa hän ei kaipaa, hoitaa asiansa ja lapset ovat aikuisia. Iltaseura ei ole tarpeen kun hän harrastaa monenlaista ja liikkuva, vastuullinen työ vaatii aikansa. Olisinko lievitystä läheisyyden kaipuuseen, tottumukseen, että vierellä on joku.

Tässä iässä en halua tyytyä puolivillaisiin juttuihin. En halua olla vain joku, haluan, että olen toiselle arvokas omana itsenäni ja persoonana. Itse en tarvitse vain jota kuta. Haluan olla toisen kanssa, koska se tuo elämääni jotain lisäarvoa ja saan toisen elämän samoin tuntumaan entistä paremmalta. Yhdessä oleminen tuntuu oikealta. Olen mieluummin yksin kuin suhteessa, joka tuntuu jotenkin vailinaiselta, vie voimat sen sijaan, että saan jotain arvokasta tai tunnen, että toinen on tyytymätön. En halua kokeilla yhdessä olemista. Haluan todella tutustua toiseen ja rakentaa suhteen kivijalkaa ennen kuin jaan elämäni. Ihmissuhteen kokeileminen ja sitten pettyminen, epäonnistuminen on musertava kokemus joka kerta. Siihen en osaa suhtautua kevyesti.

Kannan ihmissuhdeasioissa vastuuta myös pienen perheeni puolesta. En halua kotini olevan vaihtuvien seurustelukumppaneiden galleria tämänkään takia. Vuoroviikkoäitinä on väistämätöntä, että mahdollinen puoliskoni ”seurustelee” myös poikani kanssa. Myös tällä akselilla asioiden on loksahdettava kohdilleen. Olen kokenut, miltä tuntuu kun kemiat miehen ja lapsen välillä eivät toimi. Näissä tilanteissa on vain yksi vaihtoehto, toivottaa miehelle hyvää jatkoa.

Itselleni rauhallinen, asteittain syvenevä suhteen rakentaminen on ainoa ajateltavissa oleva vaihtoehto. Tutustuminen vaatii yhdessä olemista, arjessa elämistä, toisen näkemistä erilaisissa mielentiloissa, toisten ihmisten seurassa ja erilaisissa tilanteissa (kaupan kassalla, stressaavassa kiireessä, hankalan työpäivä päälle, humalassakin, suuttuneena…). Se edellyttää fyysistä läheisyyttä ja seksiä, erossa olemista ja ehdottomasti yhdessä matkustamista. Sitten ehkä voi saada varmuutta tunteistaan ja omista toiveistaan. Jos näin ei tapahdu, se on selvä merkki siitä, että jokin on vialla.

Luulenpa, että tulevana viikonloppuna meillä keskustellaan paljon. Hyvä, että paukkupakkanenkin houkuttaa pysymään sisällä.

GROWING OLD IS MANDATORY, GROWING UP IS OPTIONAL

Uusi vuosikymmen saatiin sitten alkuun. Itselleni se merkitsee sitä, että yksi jos toinen ystäväpiiristäni täyttää tänä vuonna tai lähivuosina viisikymmentä. Tänään lähti postissa vuoden ensimmäinen syntymäpäivämuistaminen, juhlat ovat vielä edessäpäin. Omatkin ympäripyöreäni ovat luvassa jokusen vuoden sisään. Monenlaista ehdin pitkällä juhlapyhälomalla tehdä ja harjoittaa myös lempipuuhani  mietiskellä maailman menoa, kun arki hellitti ja päähän mahtui muutakin kuin ostoslistaa, koripalloharjoitusten aikoja, opiskelukiireitä työasioista puhumattakaan. Mietiskelin esimerkiksi, mitä en tähän mennessä ole kertaakaan elämäni aikana tehnyt. Listasta voisi tulla ihan höpö, jos asian vetää leikiksi; aika moni rikos on esimerkiksi jäänyt tekemättä enkä ole kiivennyt Mount Everestille. Mutta jos miettii ihmissuhteita ja tavallista arkea, sieltäkin löytyy vielä listaa positiivisista tekemättä jättämisistä.


Tekemättä jäänyt asia, josta olen todella ylpeä, on etten ole kertaakaan pettänyt toista syrjähypyllä. En tiedä olenko syntymävanha, mutta toisen luottamuksen pettäminen on asia, joka mielestäni tuhoaa suhteen. Anteeksi voi antaa, mutta unohtaa ei voi. Jokin särkyy silloin korjaamattomaksi.

En ole koskaan käynyt Vaasassa. Nolottaa. Mitäs jos sielukumppanini luuraakin siellä? Aika monta kolkkaa Suomessa on kiertämättä kun suuntaan tavallisesti aina Eurooppaan lomailemaan.

Olen aina seurustellut vain suomalaisen enemmistökulttuurin edustajien kanssa. Miehissäni on ollut punapäätä ja kaljua, pitkää ja pätkää, haalarimiestä ja professoria. Kaikki ovat kuitenkin kuuluneet valtavirtaan. Miten suomalainen itsenäinen nainen pärjäisi kansainvälisillä naismarkkinoilla?

Mämmiä en ole koskaan maistanut. Minähän en lautaselle sylje, mutta en ole milloinkaan pitänyt yhdistelmästä vilja-maito-sokeri. Kun menin aikoinani kouluun, olin sanonut äidilleni, etten suostu menemään sinne lainkaan, jos  on pakko syödä kaurapuuroa sokerin ja maidon kanssa. Onneksi ei tarvinnut ja koulua on tullut käytyä näihin päiviin asti.

Yksikään siipoistani, miesystävistäni, poikakavereistani tai kainaloisistani ei ole ollut minua reilusti nuorempi. Nyt olen tämänkin laittanut harkintaan. En tiedä, mitä miehen korvien välissä tapahtuu kun viisikymmentä tulee täyteen. Osa hurahtaa nuoriin naisiin viagran voimalla. Suuri osa sen sijaan muuttuu lakanoiden välissä ponnettomiksi pelkääjiksi, joille nainen saa olla jatkuvasti kannustavasti vakuuttamassa miehen ihanuutta ja seksikkyyttä. Taidan olla osani ladun varrella kirittämisestä hoitanut, muut jatkakoot tästä.

En muuten ole koskaan käynyt Uudessa-Seelannissakaan. Sinne menen sitten kun täytän viisikymmentä. Tiedä vaikka palaisin kotiin mukanani maata jalkojeni alla palvova nuori maorikomistus, jonka kanssa muutan asumaan Vaasaan. Kaurapuuroa sokerin ja maidon kanssa en kuitenkaan opettele syömään. Jotain rajaa sitä sentään olla pitää.

LOHTUMUSIIKIN PARHAIMMISTOA

Siivosin levyhyllyäni jouluksi ja kävin cd-metrejäni läpi. Yritin kovasti saada osan levyistä raakattua pinoon, josta voisin laittaa ne kierrätykseen uusien hankintojen tieltä. Tajusin tätä tehdessäni, että olen vuosien varrella täydentänyt cd-kokoelmaani hyvin mielialojen mukaan. Olen pitänyt hankinnoistani kirjaa ja niistä piirtyy itse asiassa elämäni miessuhteiden kuvaus. Moni levy tuo mieleeni tietyn ajankohdan ja tietyn miehen, osan olen saanut lahjaksi kumppaneiltani, osa levyistä on ollut yhteisiltä matkoilta hankittuja, osa muuten vain yhteisiä löytöjä tai hankintoja tiettyyn tilanteeseen. Levyissä on kiihkeitä lattareita, viipyilevää jazzia, bändien klassikkolevytyksiä, huikeaa maailmanmusiikkia, tiukka metallia, tajunnan räjäyttävää klassista. Aistillisuus on ollut kaikille näille levyille yhteinen nimittäjä.


Ja sitten hyllystäni löytyy koko joukko lohtumusiikkia. Se on poikkeuksetta naisartistien esittämää. Mary Coughlanin karheita lauluja, Katie Meluan tunnelmapaloja, Joni Mitchellin pysäyttäviä tulkintoja, Madeleine Peyrouxin musiikiksi ruumiillistunutta tuskaa... Jokaisen kanssa olen jakanut elämäni vaikeita hetkiä, menettämisen tuskaa, petetyksi tulemisen raivoa, saavuttamattoman kaipausta, rakkauden kuolemaa kuunnellessani heidän musiikkiaan. Iskelmää valikoituu todella harvoin levyhyllyyni, mutta yksi ehdottomasti parhaita lohtumusiikkilevyjä on Johanna Kurkelan albumi Marmoritaivas. Kappaleista erityisesti Laura Sippolan sanoittama ja säveltämä Kaunis mieli on - kaameasta sovituksestaan huolimatta - sellainen, että se jaksaa nostaa syvälläkin uivan naisen takaisin pintaan.

Jokaisella levyllä on paikka elämässäni. En voi hävittää ensimmäistäkään. Lisään hyllymetrejä elämäntarinani myötä.



KAUNIS MIELI

kun yli kävi tuuli ja laulavat laineet löi

sen kulkua hän seurasi ja tyyntä hän ikävöi

ja mietti yksin hiljaa, liikkumatta paikallaan

aikapäiviensä teitä…



…kun taivas oli tumma

ei hän nähnyt edes jalkojaan

hän mietti, miltä tuntui

isku vasten hänen kasvojaan

ja vesi oli mustaa siellä alhaalla, jossakin

ääretöntä surunauhaa



vaan turvallinen yksinäisyys tarjoaa syliään

ja leviää jo lämpö yli pimeän ja yli jään

vielä humisevat äänet yllä kiireisen kaupungin

arjen huojentavaa rauhaa



lopulta kun päättää alkaa töitään tekemään

pilkkoa saunapuita ja kuunnella levyjään

kaunis mieli kääntää kasvonsa eteenpäin

ja sydän helpottunut huokaa



P.S. Ehdota uusia nimiä lohtumusiikkilistaani – on realismia, että niitä vielä tarvitaan!