YMPÄRI KÄYDÄÄN JA YHTEEN TULLAAN - vuoroviikkovanhemmuudesta

Olen ollut vuoden verran opiskelun takia varhaisteinin vuoroviikkovanhempi. Minulla on vankka kokemus myös perinteisestä lähihuoltajuudesta, yhdeksän vuotta mentiin viikot kotona ja joka toinen viikonloppu isällä –järjestelmällä. Uuteen systeemiin tottuminen vei aikansa, mutta rankka vaikka mieluinen opiskelu työn ohessa on vaatinut veronsa ja ilman tätä järjestelyä olisi ollut varmasti pakko keskeyttää opinnot. Suhtauduin järjestelyyn etukäteen varsin ennakkoluuloisesti, mutta poikani on jo sen verran iso, että suuria mutkia ei ole ilmaantunut.


En tiedä olenko tullut itsekkääksi, mutta ajatellen mies minulle –projektiani, tämä järjestely tekee myös sen mahdolliseksi. Seurusteluun ja miehien tapaamiseen saati suhteen pystyttämiseen ei juuri ollut aikaa perinteisessä viikonloppu-systeemissä. En halunnut pikkupoikavuosina turvautua lapsenvahteihin kuin hätätapauksessa ja mahdoton yhtälö oli valmis. Ihmettelen nyt jälkeenpäin, että ylipäätään sain pysymään lähes seitsemän vuoden väljän seurustelusuhteeni kasassa tuossa tilanteessa. Nyt aikaa on joka toinen viikonloppu ja arki mukaan. Ruhtinaallista itse asiassa! Kun vapaaviikosta lohkoo työn, opiskelun, harrastukset ja levon, tällä systeemillä aikaa, energiaa ja halua jää vielä seurusteluunkin. Ei paha ja yhä paranee. Opiskelu loppuu toukokuussa ja sittenhän olen mitä parhain vaihtoehto seurusteluun. Mies saa säilyttää osan vapauttaan, mutta voin antaa hänelle joka toinen viikko jakamattoman huomioni. Yksinhuoltajaäiti voi parisuhdemielessä ollakin aika hyvä vaihtoehto, vai mitä? Missä ydinperheessä puoliso voi keskittyä siippaansa näinkään paljon?

Nettideittailussa olen törmännyt siihen, että osa miehistä vierastaa sitä, ettei poikani ole jo aikuinen. Elämä nyt vain on mennyt näin ja missään tapauksessa en luopuisi tuosta kanssani 12 vuotta asuneesta ”poikamiehestä”. Hän on elämäni tärkein ihmissuhde ja muun on toimittava hänen hyvinvointinsa ehdoilla.