ÄLÄHÄN HÄTTÄILE

Nettideittikuulumisia ja  ihmettelyä tällä kertaa.


Kerroin taannoin tutustuneeni kivanoloiseen mieheen ja tapaavani hänet joulun ja uuden vuoden välipäivinä. Näin tapahtui. Mies teki minuun oikein hyvän vaikutuksen ja vietimme erittäin mukavan päivän tutustuen ja jutellen. Yhteydenpito on jatkunut sen jälkeen tiiviinä, olemme tapailleet toisiamme viikonloppuisin ja joskus miehen liikkuvan työn takia viikollakin. Kivaa värinää on ilmassa. Saan herttaisia viestejä, meillä on keskinäistä hyvää fyysistä vetovoimaa, jaettavia asioita ja viihdymme toistemme seurassa. Tunnen, että tässä on ihan oikeasti aineksia.

Ainoa ilmaantunut ongelma on, että mies on alkanut puhua yhteisestä elämästä, yhteisen asunnon hankkimisesta ja kotiutumisesta samalle paikkakunnalle. Olemme tunteneet kasvokkain vajaan kuukauden, viestien välityksellä kuukauden pidempään. Ei veljet. Olen kauniisti sanonut, että tunnen vetoa häneen ja haluan jatkaa tutustumista. Muut suunnitelmat tässä vaiheessa ovat ennenaikaisia. Mies viestittää puolestaan tuskastumista. Suhteen pitäisi edetä.

Mistä oikein voi olla kysymys? Elättäjää hän ei tarvitse, elämän kuviot, pysyvä työ ja koti ovat kunnossa. Siivoojaa tai lastenhoitajaa hän ei kaipaa, hoitaa asiansa ja lapset ovat aikuisia. Iltaseura ei ole tarpeen kun hän harrastaa monenlaista ja liikkuva, vastuullinen työ vaatii aikansa. Olisinko lievitystä läheisyyden kaipuuseen, tottumukseen, että vierellä on joku.

Tässä iässä en halua tyytyä puolivillaisiin juttuihin. En halua olla vain joku, haluan, että olen toiselle arvokas omana itsenäni ja persoonana. Itse en tarvitse vain jota kuta. Haluan olla toisen kanssa, koska se tuo elämääni jotain lisäarvoa ja saan toisen elämän samoin tuntumaan entistä paremmalta. Yhdessä oleminen tuntuu oikealta. Olen mieluummin yksin kuin suhteessa, joka tuntuu jotenkin vailinaiselta, vie voimat sen sijaan, että saan jotain arvokasta tai tunnen, että toinen on tyytymätön. En halua kokeilla yhdessä olemista. Haluan todella tutustua toiseen ja rakentaa suhteen kivijalkaa ennen kuin jaan elämäni. Ihmissuhteen kokeileminen ja sitten pettyminen, epäonnistuminen on musertava kokemus joka kerta. Siihen en osaa suhtautua kevyesti.

Kannan ihmissuhdeasioissa vastuuta myös pienen perheeni puolesta. En halua kotini olevan vaihtuvien seurustelukumppaneiden galleria tämänkään takia. Vuoroviikkoäitinä on väistämätöntä, että mahdollinen puoliskoni ”seurustelee” myös poikani kanssa. Myös tällä akselilla asioiden on loksahdettava kohdilleen. Olen kokenut, miltä tuntuu kun kemiat miehen ja lapsen välillä eivät toimi. Näissä tilanteissa on vain yksi vaihtoehto, toivottaa miehelle hyvää jatkoa.

Itselleni rauhallinen, asteittain syvenevä suhteen rakentaminen on ainoa ajateltavissa oleva vaihtoehto. Tutustuminen vaatii yhdessä olemista, arjessa elämistä, toisen näkemistä erilaisissa mielentiloissa, toisten ihmisten seurassa ja erilaisissa tilanteissa (kaupan kassalla, stressaavassa kiireessä, hankalan työpäivä päälle, humalassakin, suuttuneena…). Se edellyttää fyysistä läheisyyttä ja seksiä, erossa olemista ja ehdottomasti yhdessä matkustamista. Sitten ehkä voi saada varmuutta tunteistaan ja omista toiveistaan. Jos näin ei tapahdu, se on selvä merkki siitä, että jokin on vialla.

Luulenpa, että tulevana viikonloppuna meillä keskustellaan paljon. Hyvä, että paukkupakkanenkin houkuttaa pysymään sisällä.