Totesin viimeksi blogissani, että ei auta: pakko on avittaa onneaan, koska puolikkaansa löytäminen vaatii tässä iässä totista yritystä ja paneutumista asiaan. Niinpä olen aloittanut nettideitti-ilmoituksen laadinnan ja saanut nyt ensimmäisen version valmiiksi.
Ajatusten mankeli on espoolaisen yksinhuoltajaisän blogi, jota seuraan mielelläni ja olen sen parissa nauranut monet haikean iloiset naurut. Lainasin häneltä idean omaan deitti-ilmoitukseni ensimmäiseen versioon. Kiitos!
Hei siellä!
Oletko ehdottoman vapaa, sitoutumaan halukas, parantavan suhteen eron jälkeen jo kokenut, erosta toipunut, enemmän naiseensa kuin kavereihinsa leimautuva, hellyyttä sietävä tai jopa siitä nauttiva, kotonakin viihtyvä, vastuunsa kantava ja tunteva, älykäs, koulutettu mutta sydämensivistynyt, tilannetajuinen, keskustelutaitoinen, fiksu, seurallinen, hygieniastaan ja terveydestään huolehtiva, kotitöitä kaihtamaton, arkea kestävä, mustasukkaisuuteen ja vainoharhaisuuteen taipumaton, liikkuva, saunova, naisia arvostava, lapsien ja sukulaisten kanssa toimeen tuleva, taloudelliselta tilanteeltaan vakaa, addiktiton, matkustamisesta nauttiva, kulttuuria kuluttava, kirjojen kanssa viihtyvä, lemmikitön, lempeä, intohimoinen, viriili, ahkera, toimeen tarttuva, hurmaava, herrasmiesmäinen, kauniit käytöstavat ja kielenkäytön omaava, väkivallaton, silmää viehättävä, hyvin säilynyt,aikuinen, miehinen, yhden naisen Mies, jolla luurangot ovat hyvässä järjestyksessä omassa kaapissaan?
Minä en ole.
Minä olen nainen!
Voisinkohan tinkiä muutamasta ominaisuudesta? Sattumalta ominaisuuksia tuli listattua sama määrä kuin minulla on ikävuosia. Paljon.
lauantai 31. lokakuuta 2009
torstai 29. lokakuuta 2009
WANTED - SIELUKUMPPANI
Tähän ikään olen ihan väkisin ehtinyt nähdä ja kokea yrittämättäkin kaikenlaista.
Olen 16-vuotiaasta asti seurustellut pidempiä ja lyhyempiä aikoja, parikymppisenä opiskelijana viettänyt vauhdikasta sinkkuelämää ja ehtinyt vakiintua työhön ennen exäni tapaamista. Erosta 12 vuoden avioliiton jälkeen on kulunut jo hyvinkin yhdeksän vuotta. Eroni jälkeen olen tapaillut ajoittain aktiivisesti miehiä ja ehtinyt seurustelemaankin perinteiseen tapaan asumatta yhdessä yli kuusi vuotta. Olemme nykyisin hyviä ystäviä.
Jokainen mies elämässäni on ollut omanlaisensa. En ole edes tiedostamatta etsinyt tietyssä ammatissa tai asemassa olevaa, tietyn koulutuksen saanutta. Miehet ovat olleet eri ikäisiä ja ulkoisesti heitä ei ole yhdistänyt mikään. Pitkää, pätkää, miehekkään tuhtia ja urheilullisen hoikkaa, kreikkalaista jumalaa ja persoonallisen erikoista, tummaverikköä ja punatukkaa on osunut tielleni. Jokaista heistä olen arvostanut ja rakastanut omalla tavallaan. Kaikilla kokemuksillani miesmaailmassa on yksi yhteinen piirre – olen aina etsinyt sielukumppaniani. Elämäni Miestä. Puuttuvaa puoliskoani. Sitä erityistä ja oikeaa. Vastakappalettani.
Jokin aika sitten kerroin hieman arkaillen etsinnästäni miespuoliselle tutulleni. Tuntui ujostuttavalta tunnustaa, että tässä elämänvaiheessa on tässä tilanteessa. Olen ihan oikeasti tolkun ihminen, asiallisen järkevä nainen, joka ei tunteiden anna hallita elämäänsä. Tuntuu teinimäiseltä kertoa hakevansa edelleen omaansa, mutta rehellisesti asia vain on niin. Sielukumppanuus ei ole höpötystä. Tiedän pareja, jotka ovat kuin luodut toisilleen. Pitkä suhde toki väljähtyy, mutta nämä parit ovat hitsautuneet yhteen niin, ettei yhteistä hyvää tunnu heilauttelevan sivusuhde, lasten lähtö, sairaus tai muu ikävä asia. Suhde muuttaa muotoaan ja ihmisetkin kypsyvät, mutta heillä on aina oikeasti annettavaa toisilleen. He ovat olemassa toisiaan varten ja täydentävät toisiaan. Sen näkee ja sen aistii.
Uskon siihen, että jossain on minullekin mies, jonka kanssa asiat vain sujuvan ilman suurta uuvuttavaa ja toistuvaa draamaa. Mies, jonka kanssa kommunikointi on helppoa ja mutkatonta. Mies, joka rakastaa pitkiä keskusteluja, matkustamista, taidetta ja musiikkia. Mies, joka pitää kiireettömistä aamuista, kahvista ja hyvästä punaviinistä, elämän pienistä nautinnoista. Mies, joka kaipaa syliin. Mies, jolla on kyky nähdä elämän kauneus ja toisen ihmisen arvo. Kun kohtaamme, me molemmat tiedämme haluavamme jakaa asiat yhdessä. Se on siinä. Vanhenemme yhdessä.
Joskus epätoivo on kieltämättä iskenyt matkalla. Olenko jossain kohtaa valinnut väärän polun ja mennyt onneni ohi kun ihmissuhdehuteja tuntuu toistuvasti osuvan kohdalle. Mitäs jos sielukumppanini, puoliskoni on omassa etsinnässään väsynyt ja on jossain toisen omana - huonossa suhteessa. Kun puin ajatuksiani ja mietin, olinko vikapää epäonneeni, tuttavani lohdutti kauniilla tavalla. Hän sanoi, että tässä iässä sielukumppanin löytäminen on vain haasteellisempaa kuin nuorempana, mutta ei mahdotonta. Hyviksi havaitut on omaksi otettu ja epäkuranteiksi todettuja on palautettu kiertoon. Tähän jälkimmäiseen joukkoon näissä ikäkymmenissä osuu entistä vähemmän helmiä, mutta osuu kuitenkin. He ovat niitä kohtalotovereita, jotka ovat edelleen vailla omaa sielukumppaniaan valittuaan jossain vaiheessa väärin.
Pidän hyvän ihmissuhteen löytymisen toivoa yllä tällä sielukumppaniajatuksella. Toivon hiipuvaa liekkiä tai kytevää hiillosta varjelen tällä ajatuksella. Hän on jossain ja osumme vielä kohdakkain. Elämää on jäljellä niin kauan kuin on toivoakin. Kun kukaan ei ole tähän mennessä tullut kotiovelleni kertomaan, kuinka ihana olen, nyt tällä asialle on aika tehdä aktiivisesti jotain. Onneaan pitää siis olla valmis tarvittaessa avittamaankin…
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
VAROITUS! Tämän blogitekstin lukeminen saattaa aiheuttaa vertaisryhmässä päänsärkyä
Isoäitini sanoi aikanaan, ettei sellaista ole, joka ei voissa paistamalla parane. Eronneesta ei taida tulla sinkkua edes voissa paistamalla.
Joka kerta kun papereihin pitää merkitä siviilisääty, tekisi mieli tehdä tahallinen lipsahdus ja rastittaa kohta naimaton. Vihaan käsitettä eronnut. Se on kuin kipeä peukalo, epämiellyttävän arka muistutus siitä, miten elämässään on onnistunut tyrimään tärkeän asian. Ei auta, vaikka erosta on kulunut kohta vuosikymmen, muistuttaminen ei lopu koskaan. Suomen lain ja Tilastokeskuksen mukaan olen hamaan hautaan asti eronnut. Määritelmän mukaan eronnut on henkilö, joka on joskus elämänsä aika ollut eroon päättyneessä avioliitossa tai rekisteröidyssä parisuhteessa. Hei, siellä byrokratian pallilla! Eikö jo kymmenen vuotta tätä riittäisi, enkö jo voisi ihan totta olla silmissänne jo naimaton. Elinkautisestakin kärsitään tavallisesti vain 12 vuotta, ei avioerossa nyt niin pahasta asiasta ole kyse.
En enää koe itseäni eronneeksi, ne asiat olen jättänyt taakseni jo aikaa sitten. Haluan rastittaa naimaton. Tai jos se ei käy, lisätkää edes papereihin pari rastitettavaa alakohtaa vaihtoehtoon eronnut. Miten olisivat seuraavat tarkentavat kysymykset: ”Miten kauan erostanne on kulunut?” ja ”Miten olette toipunut erosta?” Vastausvaihtoehdot voisivat olla a. 1-3 vuotta, b., 4-10 vuotta, c. ikuisuus. Ja a. vielä itkettää, b. joskus muistuu mieleen c. tuskin muistan aikaa. Tulisinpa ainakin rekisteröityä totuudenmukaisella tavalla.
Jos en jaksa perustaa lobbariryhmää asiaa ajamaan, avata rajua kansalaiskeskustelua ja suurieleisesti lanseerata epäkohtaa syrjäytymistä aiheuttavaksi riskitekijäksi, minun on turvauduttava perinteisiin keinoihin saadakseni siviilisäätyrastini toiseen ruutuun. On siis vain vaihdettava sukupuolista suuntautumista tai löydettävä sitoutumiskammolle immuuni mies. Rekisteröity parisuhde tai uusi avioliitto. Kumpi lie helpompi tehtävä!
Entäs sitten sinkkuvaihtoehto pirteissä naistenlehtien kyselyissä tai vaikka nettideittien profiileissa? Wikipedian mukaan sinkkku on korvannut käsitteet vanhapiika ja -poika. Helkkari, eikö siis saa armoa arki- tai puhekielisissäkään yhteyksissä. Milloin eronnut voi ilman tunnon vaivoja rastittaa vaikkapa nettipalstan profiiliin vaihtoehdon sinkku? Onko sinkku, vaikka sillä silmällä katselee miehiä ja joskus vaikka ulkoileekin sellaisen kanssa? Voiko rehellinen ihminen valita sinkkuvaihtoehdon, jos tuntee itsensä sinkuksi, mutta ei asu yksin, kun kotona on edelleen vajaavaltaisia kun on tullut kerran menneeksi naimisiin? Näyttääkö profiilissa kornilta, toiveajattelulta vai valehtelulta se, että rastittaa sinkun ja alla tiedoissa lukee ”en asu yksin”? Mitä piiloviestejä tällaiseen viestintään liittyy? Rastittaako ruksit samoihin ruutuihin nelikymppinen vuoroviikkovanhempi ja parikymppinen opiskelija, joka pärrää opiskelukaupunkinsa yönkuningattarien kanssa arkipäivät ja menee viikonlopuksi avokin luo kotiin. Parikymppinen opiskelukaverini näet määritteli sinkuksi sellaisen, joka kyllä ulkoilee säännöllisesti saman kanssa tarvittaessa 24 tuntia, mutta asuu virallisesti eri osoitteessa. Toinen hänen tuntemansa suhdemääritelmä oli sinkun rinnalla luuseri. ONKO TÄSSÄ NYT TAAS JOKIN KUMMALLINEN KOODI, JOHON ON HAUDATTUNA JOKIN IKÄKULTTUURINEN KOUKKU? Tämä nyt pitäisi ilmeisesti tajuta, mutta kun tämä on niin tätä. Miksi asiat olivat kaksikymmentä vuotta niin paljon yksinkertaisempia? Ei minulle aikanaan tällaisia opetettu.
Nyt on kyllä turvauduttava Buranaan! *
* Lopetus ei ollut maksettu mainos, vaikka pieni mainostulo kieltämättä helpottaisi opiskelevan tilannetta. Lääkeyhtiö voi toki ottaa sähköpostitse yhteyttä, pankkitilinumero tulee vastauksessa.
Joka kerta kun papereihin pitää merkitä siviilisääty, tekisi mieli tehdä tahallinen lipsahdus ja rastittaa kohta naimaton. Vihaan käsitettä eronnut. Se on kuin kipeä peukalo, epämiellyttävän arka muistutus siitä, miten elämässään on onnistunut tyrimään tärkeän asian. Ei auta, vaikka erosta on kulunut kohta vuosikymmen, muistuttaminen ei lopu koskaan. Suomen lain ja Tilastokeskuksen mukaan olen hamaan hautaan asti eronnut. Määritelmän mukaan eronnut on henkilö, joka on joskus elämänsä aika ollut eroon päättyneessä avioliitossa tai rekisteröidyssä parisuhteessa. Hei, siellä byrokratian pallilla! Eikö jo kymmenen vuotta tätä riittäisi, enkö jo voisi ihan totta olla silmissänne jo naimaton. Elinkautisestakin kärsitään tavallisesti vain 12 vuotta, ei avioerossa nyt niin pahasta asiasta ole kyse.
En enää koe itseäni eronneeksi, ne asiat olen jättänyt taakseni jo aikaa sitten. Haluan rastittaa naimaton. Tai jos se ei käy, lisätkää edes papereihin pari rastitettavaa alakohtaa vaihtoehtoon eronnut. Miten olisivat seuraavat tarkentavat kysymykset: ”Miten kauan erostanne on kulunut?” ja ”Miten olette toipunut erosta?” Vastausvaihtoehdot voisivat olla a. 1-3 vuotta, b., 4-10 vuotta, c. ikuisuus. Ja a. vielä itkettää, b. joskus muistuu mieleen c. tuskin muistan aikaa. Tulisinpa ainakin rekisteröityä totuudenmukaisella tavalla.
Jos en jaksa perustaa lobbariryhmää asiaa ajamaan, avata rajua kansalaiskeskustelua ja suurieleisesti lanseerata epäkohtaa syrjäytymistä aiheuttavaksi riskitekijäksi, minun on turvauduttava perinteisiin keinoihin saadakseni siviilisäätyrastini toiseen ruutuun. On siis vain vaihdettava sukupuolista suuntautumista tai löydettävä sitoutumiskammolle immuuni mies. Rekisteröity parisuhde tai uusi avioliitto. Kumpi lie helpompi tehtävä!
Entäs sitten sinkkuvaihtoehto pirteissä naistenlehtien kyselyissä tai vaikka nettideittien profiileissa? Wikipedian mukaan sinkkku on korvannut käsitteet vanhapiika ja -poika. Helkkari, eikö siis saa armoa arki- tai puhekielisissäkään yhteyksissä. Milloin eronnut voi ilman tunnon vaivoja rastittaa vaikkapa nettipalstan profiiliin vaihtoehdon sinkku? Onko sinkku, vaikka sillä silmällä katselee miehiä ja joskus vaikka ulkoileekin sellaisen kanssa? Voiko rehellinen ihminen valita sinkkuvaihtoehdon, jos tuntee itsensä sinkuksi, mutta ei asu yksin, kun kotona on edelleen vajaavaltaisia kun on tullut kerran menneeksi naimisiin? Näyttääkö profiilissa kornilta, toiveajattelulta vai valehtelulta se, että rastittaa sinkun ja alla tiedoissa lukee ”en asu yksin”? Mitä piiloviestejä tällaiseen viestintään liittyy? Rastittaako ruksit samoihin ruutuihin nelikymppinen vuoroviikkovanhempi ja parikymppinen opiskelija, joka pärrää opiskelukaupunkinsa yönkuningattarien kanssa arkipäivät ja menee viikonlopuksi avokin luo kotiin. Parikymppinen opiskelukaverini näet määritteli sinkuksi sellaisen, joka kyllä ulkoilee säännöllisesti saman kanssa tarvittaessa 24 tuntia, mutta asuu virallisesti eri osoitteessa. Toinen hänen tuntemansa suhdemääritelmä oli sinkun rinnalla luuseri. ONKO TÄSSÄ NYT TAAS JOKIN KUMMALLINEN KOODI, JOHON ON HAUDATTUNA JOKIN IKÄKULTTUURINEN KOUKKU? Tämä nyt pitäisi ilmeisesti tajuta, mutta kun tämä on niin tätä. Miksi asiat olivat kaksikymmentä vuotta niin paljon yksinkertaisempia? Ei minulle aikanaan tällaisia opetettu.
Nyt on kyllä turvauduttava Buranaan! *
* Lopetus ei ollut maksettu mainos, vaikka pieni mainostulo kieltämättä helpottaisi opiskelevan tilannetta. Lääkeyhtiö voi toki ottaa sähköpostitse yhteyttä, pankkitilinumero tulee vastauksessa.
lauantai 24. lokakuuta 2009
PROLOGI - ALUKSI
Blogit ovat olleet minulle tekniselle dinosaurukselle vieraita kunnes pääsin jatko-opiskelemaan ikäistäni nuorempien seuraan. Nämä tulevat kollegani chattäävät, irkkavat, mesettävät, wikittävät, lurkkivat, bloggaavat, ja elävät ties millaista Second Life-avatarelämää kuin olisivat imeneet sen äidinmaidossa. Meillä vanhemmilla on ollut perässä pysymistä, mutta samalla ihan uusia maailmoita aukeaa meillekin, kun kurkistamaan ja kokeilemaan uskaltautuu.
Muinainen tutustumiseni ylipäätään tietokoneiden maailmaan on aika koominen juttu. Lukiossa meillä oli matematiikan kirjassa jokunen sivu hyvin alkeellista automaattista tietojen käsittelyä. Muistan elävästi, kuinka matematiikan opettajamme, joka oli muuten nainen paikallaan, sanoi meille tyttöluokan oppilaille: ”Kuulkaa, tytöt, nämä sivut me hypätään yli. Kukaan teistä ei tule elämänsä aikana edes näkemään tietokonetta.” Kun valmistuin yliopistosta 1987, meille kyllä pidettiin kuuden tunnin ATK-kurssi, jossa näytettiin reikäkortti, lerppu ja mikrotietokone, kaikki alan harrastajia kiinnostavaa retroa tänään, ja kerrottiin, ettei näistä asioista sitten tarvitse muuta tietääkään. Miten väärässä akateeminen maailma voi ollakaan! Toivottavasti akateeminen yhteisö ei ole yhtä väärässä kun se syvällä rintaäänellä ottaa kantaa ilmastonmuutokseen, geenimuunneltuun ruokaan tai pandemioihin talousennusteista puhumattakaan.
Näillä kuitenkin mennään ja minulla on mielestäni oikein hyvä syy blogin avaamiseen. Olen keväästä asti tutkaillut blogeja, lukenut useita, selaillut blogilistoja ja huomannut, että tässä maailmassa on selvästi 40+-ikäisen, keskisuuressa suomalaisessa kaupungissa asuvan, työssä käyvän, ei enää – valitettavasti - missimittoihin yltävän mutta ilosilmäisen yh-äidin elämän mentävä aukko. Ainakaan ihmissuhdeaiheisten blogien puolelta en ole tahtonut paria helmeä lukuun ottamatta seurattavaa löytää, vaikka jo omassa ystävä- ja tuttavapiirissäni minunlaisiani naisia on tässä maassa enemmän kuin edes Tilastokeskus jaksaa laskea. *Minulla ja itseäni puolta nuoremmilla sinkuilla maailmat eivät vain tahdo kohdata. Vai mitä sanotte, jos kaksikymppisen suurin ongelma deittaamaan lähtiessä on se, laittaako päälleen tämän lyhyen vai vielä lyhyemmän hameen. Jokainen ikäiseni sinkku ei enää edes muista, mitä deittaaminen tarkoittaa.
Kirjoitan siis erityisesti Teille, samassa elämäntilanteen olevat kanssasisaret, koska tiedän teitä olevan. Ja teille ,samojen ikäluokkien miehet: toivottavasti tieto ei lisää ahdistusta, mutta menestystänne naismaailmassa voisi kummasti auttaa pieni tutustuminen tosiasioihin. Jaan lukuhaluisille tuntojani, kokemuksiani ja oivalluksiani arjessa pärjäämisestä, mutta kirjoitan myös haaveestani, löytää vielä mies rinnalleni. Olen ollut pidempään vapailla markkinoilla ja ottanut vakaaksi tavoitteeksi tehdä asialle jotain lähimmän vuoden aikana. Katsotaan blogissa, miten naisen tässä puolivallattomassa projektissa käy!
*Tämä tieto perustuu siihen, ettei Tilastokeskus ole keltään meiltä vaivaantunut tiedustelemaan asiaa. Tarkistin tiedon.
Muinainen tutustumiseni ylipäätään tietokoneiden maailmaan on aika koominen juttu. Lukiossa meillä oli matematiikan kirjassa jokunen sivu hyvin alkeellista automaattista tietojen käsittelyä. Muistan elävästi, kuinka matematiikan opettajamme, joka oli muuten nainen paikallaan, sanoi meille tyttöluokan oppilaille: ”Kuulkaa, tytöt, nämä sivut me hypätään yli. Kukaan teistä ei tule elämänsä aikana edes näkemään tietokonetta.” Kun valmistuin yliopistosta 1987, meille kyllä pidettiin kuuden tunnin ATK-kurssi, jossa näytettiin reikäkortti, lerppu ja mikrotietokone, kaikki alan harrastajia kiinnostavaa retroa tänään, ja kerrottiin, ettei näistä asioista sitten tarvitse muuta tietääkään. Miten väärässä akateeminen maailma voi ollakaan! Toivottavasti akateeminen yhteisö ei ole yhtä väärässä kun se syvällä rintaäänellä ottaa kantaa ilmastonmuutokseen, geenimuunneltuun ruokaan tai pandemioihin talousennusteista puhumattakaan.
Näillä kuitenkin mennään ja minulla on mielestäni oikein hyvä syy blogin avaamiseen. Olen keväästä asti tutkaillut blogeja, lukenut useita, selaillut blogilistoja ja huomannut, että tässä maailmassa on selvästi 40+-ikäisen, keskisuuressa suomalaisessa kaupungissa asuvan, työssä käyvän, ei enää – valitettavasti - missimittoihin yltävän mutta ilosilmäisen yh-äidin elämän mentävä aukko. Ainakaan ihmissuhdeaiheisten blogien puolelta en ole tahtonut paria helmeä lukuun ottamatta seurattavaa löytää, vaikka jo omassa ystävä- ja tuttavapiirissäni minunlaisiani naisia on tässä maassa enemmän kuin edes Tilastokeskus jaksaa laskea. *Minulla ja itseäni puolta nuoremmilla sinkuilla maailmat eivät vain tahdo kohdata. Vai mitä sanotte, jos kaksikymppisen suurin ongelma deittaamaan lähtiessä on se, laittaako päälleen tämän lyhyen vai vielä lyhyemmän hameen. Jokainen ikäiseni sinkku ei enää edes muista, mitä deittaaminen tarkoittaa.
Kirjoitan siis erityisesti Teille, samassa elämäntilanteen olevat kanssasisaret, koska tiedän teitä olevan. Ja teille ,samojen ikäluokkien miehet: toivottavasti tieto ei lisää ahdistusta, mutta menestystänne naismaailmassa voisi kummasti auttaa pieni tutustuminen tosiasioihin. Jaan lukuhaluisille tuntojani, kokemuksiani ja oivalluksiani arjessa pärjäämisestä, mutta kirjoitan myös haaveestani, löytää vielä mies rinnalleni. Olen ollut pidempään vapailla markkinoilla ja ottanut vakaaksi tavoitteeksi tehdä asialle jotain lähimmän vuoden aikana. Katsotaan blogissa, miten naisen tässä puolivallattomassa projektissa käy!
*Tämä tieto perustuu siihen, ettei Tilastokeskus ole keltään meiltä vaivaantunut tiedustelemaan asiaa. Tarkistin tiedon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
