Hyvä työkaverini ilmaantui työhön silmät punottaen ja selvästi allapäin. Ihmettelin, mikä aina iloista, työpaikan hengenluojaa oikein vaivasi. Iäkkäillä vanhemmilla kaikki hyvin? Ovatko pojat kunnossa? Nyt on jotain sattunut.
Ystäväni veti minut sivummalle ja kertoi miehensä ilmoittaneen illalla aivan varoittamatta, että hän muuttaa viikonloppuna pois kotoa. Hän oli kesän golfkentiltä löytänyt kaksikymppisen uuden rakkaan ja suhde oli syventynyt niin, ettei mies enää voinut jakaa vuodetta vaimonsa kanssa eikä kotia perheensä kanssa. Ystäväni ei ollut aavistanut mitään.
Olin aivan mykistyneen tyrmistynyt. Olen tuntenut pariskunnan kohta kaksikymmentä vuotta ja ollut sitä mieltä, että he jos ketkä ovat kuin luodut toisilleen. Ulospäin suhde on näyttänyt siltä, että jokainen on sitä voinut kadehtia. Pari matkustaa ja harrastaa yhdessä, lapset on nyt saateltu oman elämän alkuun. Terveyttä riittää ja talous on kunnossa. He ovat aina vaikuttaneet toisistaan välittäviltä ja toisiaan aidosti arvostavilta puolisoilta, joiden välinen fyysinen vetovoimakin on säilynyt. Ei ole totta!
Menimme iltapäivällä yhdessä kaupunkiin, joimme litrakaupalla kahvia ja juttelimme ystäväni kanssa perusteellisesti. Kysyin, mistä tässä oikein on pohjimmiltaan kyse. Ikäkriisistä, kuului vastaus. Ystäväni on minua vuotta vanhempi, miehensä muutaman vuoden yli viisikymmentä. Mies on kuulemma joitakin vuosia ollut huolissaan ulkonäöstään, vanhenemisesta ja vetovoimansa vähenemisestä, vaikka on oikein kiva ja hauska, pidetty mies. 40+-vaimo on lohdutellut miestään, tuhlannut rakkauttaan ja huomiotaan häneen, vakuuttanut, miten nuorekas mies on ja samalla tietysti ikääntynyt itsekin. Vaimo sai nyt kuulla kriisin keskellä, että hän on se, joka ei enää kelpaa. Kroppa ei ole entisensä, vähän kremppaa on tullut sinne ja tänne, vaikka vaimo pitää itsestään hyvää huolta, liikkuu ja näyttää ikäiseltään. Sanalla sanoen hän on ihana, sydämensivistynyt, kaikkien ihailema nainen. Hänet pitää nyt vaihtaa kaksikymppiseen, joka voisi olla pariskunnan oma tytär.
Mikä voi olla todellisuudessa parempi vaihtoehto keski-ikäiselle miehelle kuin nelikymppinen nainen? Koen itse olevani aivan eri ihminen kuin parikymppisenä. Persoonallisuuteni on ehtinyt muovautua, olen itsevarmempi, kiinnostuneempi asioista, keskustelutaitoisempi ja maailmaa nähnyt. Miehessä minua eivät enää kiinnosta kreikkalaisen jumalan piirteet vaan äly ja fiksuus. Parikymppisenä olin suorastaan surkea seksipartneri, joka piti koko touhua hikisenä puuhana, jolla pidetään poikaystävä tyytyväisenä. Nykyään olen vapautunut, osaava ja läheisyydestä nauttiva kumppani. Ikäiseni naisen kanssa keski-ikäisellä miehellä ei ole jälkikasvun hankkimisen ja perheen perustamisen paineita ja nainen on materiaalisessa mielessä taloutensa vakiinnuttanut. Nelikymppinen nainen ei odota kumppaniltaan jatkuvaa valvomista ja bilettämistä, rauhallinen koti-ilta ja kainalo ovat asioita, joita hän osaa arvostaa. Juoksut on tässä iässä yleensä jo juostu, nelikymppinen nainen on sitoutumaan pystyvä ja vaalii hyvää ihmissuhdetta. Miten asiat mahtavat olla kaksikymppisillä, jotka ovat ulkonäköorientoituneita ja vielä tarjontaa tutkailevia. Missä vaiheessa viisikymppisen miehen elämään väistämättä liittyvä viriiliyden lasku saa nuoren naisen vilkuilemaan aidan yli? Huonostihan näissä suhteissa yleensä lopulta käy.
Mikä keski-ikäisiä miehiä oikein vaivaa? Äly hoi! Vähän samanlaisia huomioita olen tehnyt kun olen nyt nettideitannut viikon verran. Tästä aiheesta seuraavassa blogissa.
P.S. Häntä pystyyn, ystäväni! Ja kiitos, että sain luvan kirjoittaa aiheesta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti