TEIN SEN!

Huh, sain tehdyksi deitti-ilmoituksen nettiin, vaikka se vaatikin yllättävästi henkistä ponnistusta ja kynän pyöritystä syntyäkseen. Olen miettinyt asiaa jo pidempään ja ystävättäret ovat jatkuvasti houkutelleet minua mukaan. Ihan oikeasti minun on pitänyt tässä asiassa vääntää kättä itseni kanssa, ylittää aika monta mieleeni pystyttämää estettä ja epäluuloa. Tässä niistä valikoima. En usko olevani väärässä, jos sanon monen samoja ajatuksia pyörittelevän ennen toimeen ryhtymistä.

1. Nettideittailu on epätoivon merkki

Niinpä, mutta jospa se on tätä päivää! Kun tekee vähänkin tarkempaa analyysia siitä, millaista elämänmeno on nykyisin, ajatus alkaa tuntua järkevältä. Olen työssä alalla, jolla 95 % on naisia. Ei tullut aikanaan tätä pariutumisnäkökulmaa otettua mitenkään huomioon ammatinvalinnassa. Tosin tutkimusten mukaan, ammattini edustajat ovat haluttuja kumppaneita. Lisäksi jokainen, jolla nykyään on töitä, tekee sitä hullun lailla. Työpäivän päälle tulevat vielä muut velvollisuudet, siivous, kokkaaminen, vaatehuolto, sairaanhoito yms. huoltotyö, kolmesti viikossa kuljettaminen harrastuksiin, koulutyön valvominen... Aikaa pitää löytyä myös päivän kohokohtiin: äidin ja pojan yhteisiin hetkiin jutellen, pelaten, leffaa katsoen, kaupungilla käyden, lukien ja muuten asioita jakaen. Aikaa, voimia ja intoa harrastaa kodin ulkopuolella tiettyyn aikaan tietyssä paikassa ei tunnu niin vain riittävän.

Missä itse asiassa nykyään harrastetaan niin, että siellä olisi mahdollista tavata omanikäisiä, vapaita, vastakkaisen sukupuolen edustajia? Käyn taidenäyttelyissä, elokuvissa, kirpputoreilla, kirjastossa, lenkkeilen ja uin. Vaikea on ketään mielenkiintoista tavata ja tehdä itseään tykö tällaisissa paikoissa - joutumatta kylähullun kirjoihin. Pitäisikö harrastaa metallitöitä työväenopistossa? Melontaa ? Jääkiekkoa tai judoa? Ihan vakavasti, jos kapakkaa ei oteta lukuun, osaatko mainita yhtään paikkaa, jossa aikuiset voivat toisiaan tavata tutustumismielessä? Tuttavistakaan ei tässä tilanteessa ole apua. Omassa ystäväpiirissäni lähes kaikki ovat naimattomia naisia ja emme harrasta pyramidia eli kierrätä miehiä keskenämme. Samassa veneessä kaikki  siskot! Tässä tilanteessa nettideittailuunkin alkaa suhtautua jo avarakatseisemmin. Toinen vaihtoehto on, että odottelen kotona, että elämäni mies tulee ja soittaa ovikelloa. Vaikka uskon onnellisiin loppuihin, joku raja siinäkin sentään pitää olla.

2. Nettideittailu on pinnallista

Niinpä, mutta onko se sen pinnallisempaa kuin kapakassa vieraan kanssa tutustuminen ja fraasien heittely melussa, joka tekee keskustelusta huulilta lukemista? Jo vähäisellä kokemuksella voin sanoa, että kirjoittaessa joutuu ainakin miettimään kertomaansa. Jos iskeminen ja lovien keruu sängyn päätyyn on ainoastaan mielessä, sen eteen on nähtävä nettideittailussa vaivaa ja se vie hieman enemmän aikaa kuin korvaan kuiskiminen valomerkin vilkkuessa.

3. Nettideittailu on valheellista

Valheellisuuden allekirjoitan helpommin kuin pinnallisuuden. Oman esittelyn tekeminen oli yllättäen tuskallista, kun piti pusertaa rajatulla merkkimäärällä itsestään olennaisia asioita ”myyvällä” tavalla. Tuleeko sanakäänteissä kertoneeksi siitä, millainen haluaisi olla vai ihan tosiasioita? Ja luulisi, että mainosten maailmaan kasvanut aikuinen osaa suodattaa upeiden ominaisuuksien listoja ja luvattuja kymmentä hyvää ja kaunista.

Viime kädessä subjektiivistahan tämä on, toisen ihmisen kokeminen ja näkeminen on omien korvien välissä. Omasta eletystä elämästäni tiedän, ettei ihastumisessa, rakastumisessa tai tunteiden heräämättä jäämisessä rationaalisuus auta. Olen tavannut miehiä, jotka vain eivät jostain syystä ole tuntuneet omilta, vaikka kaiken olisi luullut olevan kohdallaan. Mikä lopulta toisessa viehättää, on mysteeri. Kun tämän ottaa huomioon, tuleeko deitti-ilmoituksia selatessa ohittaneeksi todellisia helmiä, kun intuitio ei ole oikealla tavalla valveilla ja rivien välejä on vaikea lukea? Tekeekö deittaajan varovaiseksi tai sekoittaako intuition se tosiasia, että deittisivustoilla tuntuu olevan mukana myös varsinaisia don juaneita? Kävin usealla saitilla ennen omani valintaa ja törmäsin samoihin miehiin useassa paikassa. Etsivät ilmeisesti sitä aina vihreämpää ruohoa, joka kasvaa joka kerta naapurin aidan takana, nämä ikuiset paremman vaihtoehdon etsijät. ”Ammattilaiset”  erottaa kuitenkin joukosta helposti, koska viestistä puuttuu aina persoonallinen ote. Roskakori tavaraa.

4. Nettideittailu on vaarallista

Niinpä, mutta niin kaikki on, missä et käytä tervettä järkeä. Jo nyt on tajunnut, että tiettyjä asioita on syytä karttaa, vaikkei spämmäreitä vaarallisempaa tai hankalampaa ole vielä itselleni tullut eteen. Nämä viestit ovat ulkomailta tulleita säälittäviä automaattisella käännöstoiminnalla viriteltyjä tekeleitä, joiden kieli saa välillä nauramaan ihan vedet silmissä. Jokaisessa vannotaan (suomenkielisen) profiilini olleen valloittava ja olen tehnyt vaikutuksen leskeksi jääneeseen taidekauppiaaseen. Vaihtakaa nyt edes tarinaa välillä! Näitä varten on silppuritoiminto.

Uskon, että jos ei ole epätoivoisena ja liian vakavissaan liikkeellä ja ryhdy suin päin mihinkään, pitää omat kriteerinsä selkeinä ja ei identifioi itseään liikaa, ei tämä kovin vaarallista voi olla. Itse karsin suoraan pois mm. ne, jotka kiertelevät siviilisäätyasiansa kanssa. Haistan palanutta. Toisaalta – naiset voisivat pystyttää miehistä jonkinlaisen takavarmistussysteemin, jolla voisi saada karsittua joukosta mahdolliset ammattideittaajat, mahdolliset häiriköt, uhat tai muut auervaarat. Ja toisinkin päin, aivan varmasti sivustoilla liikkuu kaikenlaisia yönkuningattaria ja naispaholaisia metsästämässä miehiä pahat mielessä. Omassa ystävätärpiirissäni neittideittaa tällä hetkellä useampi ja olemme sopineet tällaisesta konsultoinnista, jos kiinnostumme josta kusta vakavammin. Siskot laskevat verkkonsa veteen ja tekevät miehestä omat ristiin tsekkauksensa.

5. Ei sieltä ketään löydä

En tiedä, onko Suomessa asiaa tutkittu, mutta USAsta jotain tietoa aiheesta löytyy. Maan hallituksen You Tubessakin pyörivän teknologiatietoiskun mukaan, tänä vuonna avioituvista pareista joka kahdeksas on tavannut toisensa netissä. Suomen Kuvalehdessä 18.6.2009 oli samasta aiheesta sympaattinen artikkeli otsikolla ”Kun Bonnie tapasi Samin”.

Omassa ystäväpiirissäni on kaksi paria, jotka ovat löytäneet toisensa netin välityksellä. Kuuden vuoden seurustelukumppanini tapasin aikanaan lyhyeksi jääneellä pistäytymiskerralla netissä. Kunnon mies. Nyt on aika katsoa, onko nettideittaaminen muuttunut kahdeksassa vuodessa. Olenko itse muuttunut.